Kun ensimmäinen Kaikuu-ryhmämme saapui Ateneumiin helmikuussa, he kaivoivat ensimmäisenä esiin puhelimensa. Ruuduille välkähti ihmisiä kaikkialta maailmasta, istumassa kotisohvillaan ja keittiöissään. Ateneumin pääsalissa kaikui innostunut puheensorina. Yhtäkkiä, videopuheluiden avulla, Haavoittunutta enkeliä ja Toipilasta katseli ehkä kansainvälisempi yleisö kuin koskaan aiemmin. Ryhmäläisemme olivat tuoneet perheensä ja ystävänsä museoon.  

Huhtikuussa näen vanhempani ensimmäistä kertaa Zoomissa. Katson kuinka he istuvat tutulla kotisohvalla hieman jäykän ja jännittyneen näköisinä. Isällä on epätavallisen siisti t-paita. 

            No, mitäs kuuluu? Kysyn. 

            Sulla ei oo mikki päällä, he vastaavat.

Vasta koronan aikaiset rajoitukset saivat minut tajuamaan, millaista hetkeä olin todistanut ensimmäisen Kaikuu-ryhmämme kanssa. Minulla on aina ollut pääsy kaikkialle, enkä ole koskaan ollut rakkaimmistani erossa ilman omaa tahtoani. En myöskään ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, pääseekö perheeni kanssani museoon vai ei.  

Taidemuseo on taiteen kokijoiden yhteisö. Olemme ajatelleet, että Kaikuu-kierroksilla tärkeää on keskustelu ja yhteishenki. Kun katsomme taideteoksia yhdessä muiden kanssa, ymmärryksemme maailmasta ja toisistamme rikastuu. Ehkä tulemme ajatelleeksi jotain uutta. Ehkä keksimme yhdessä enemmän. Ilman kokevaa ja taiteesta keskustelevaa yleisöä taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä katoaa jotakin.

Kaikille tähän yhteisöön pääseminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa. Toiset pääsevät jo lapsesta asti tutkimaan maailman taideaarteita, toiset eivät koskaan. Tässä piilee vaara: Mitä pienempi taiteen katsojien yhteisö on, sitä pienemmälle promillelle kulttuurinen pääomamme kasaantuu. 

Eräs ystäväni vertasi taannoin museoita maailmanpankkiin: mitä useammassa museossa käyt ja mitä tunnetumpia teoksia näet, sitä suuremmaksi pääomasi kasvaa. Kykyä kuluttaa kulttuuria arvostetaan. Tämä on hieno, mutta samalla hirvittävä ajatus. Vaikka esimerkiksi museokortti on tuonut Suomessa museoihin yhä enemmän väkeä, kynnys museovierailuun on yhä monesti liian korkea. Kasvavien varallisuuserojen maailmassa museoiden tulisi olla paikkoja, jotka jakavat pääomaansa kaikille tasapuolisesti.

Minun osaltani korona alkaa olla toistaiseksi ohi. Voin taas suunnitella museovierailua perheeni tai ystäväni kanssa. Poikkeustila on poikkeus nimenomaan siksi, että se päättyy, mutta kuten ensimmäinen Kaikuu-ryhmämme osoitti, minun poikkeustilani on joidenkin toisten arkea. Monet eivät ole nähneet rakkaitaan vuosiin, eivätkä he tiedä koska he kohtaavat uudelleen. Kyky elää epätietoisuudessa vaatii ihmeellisen joustavaa mieltä ja kykyä nähdä vaihtoehtoja sielläkin, joissa minun kaltaiseni näkee vain esteitä. Ehkä siksi ryhmämme myös osasi ottaa museotilan mielikuvituksellisemmin haltuun kuin minä. Heitä eivät etäisyydet eivätkä museon seinät pidelleet. Halu jakaa taidekokemus läheisten kanssa ylitti hetkeksi kaikki esteet. Tähän intoon meidän olisi tartuttava, sillä kukaan museoon sisään haluava ei saisi jäädä museon seinien ulkopuolelle.

Mariia Niskavaara
Hanketuottaja