Olen työskennellyt museo-oppaana jo pitkään. Itselleni oppaan työssä kenties kaikkein vaikein asia oppia on ollut aito, läsnäoleva kuunteleminen ja tärkeään, hedelmälliseen hiljaisuuteen siedättyminen. Horror vacui, tyhjän tilan hiljaisuuden pelko, ja oman asiantuntemuksen haurauden paljastuminen kulkevat aina seuralaisina. Myös yllättävät reaktiot, omani tai muiden, saavat toisinaan hämmennyksiin.

Museot käsittelevät elämää suurempia aiheita. Historiaan ja nykypäivään nivoutuu paljon epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Museokokoelmat ovat valtahierarkian ilmentymiä ja sanat vallankäytön välineitä. Liikkumattomilla esineillä saattaa olla kyky herättää katsojassa voimakkaita, hankaliksi koettuja tunteita, kuten surua, häpeää, pelkoa ja suuttumusta.

Toisaalta teokset ja esineistö, joissa on jokin yllättävä ristiriita, myös kiehtovat ja innostavat keskusteluun. Siksi museokäynnit sopivat hyvin maailman moninaisten, myös haastaviksi koettujen, aiheiden kohtaamiseen ja käsittelyyn. On tärkeää, että kaikki tuntevat olevansa turvassa. Epäasiallinen, uhkaava ja loukkaava käytös eivät ole sallittuja. Vaikeistakin asioista on silti voitava puhua.

Kaikuu-hanke on merkittävältä osin museo-oppaiden työn kehityshanke. Oppaan ammatillinen rooli on viime vuosina kehittynyt yhä vahvemmin vuorovaikutuksellisen kanssakulkijan suuntaan ja se näkyy myös Kaikuu-kierroksilla. Opas on edelleen asiantuntija, mutta yhä vahvemmin fasilitaattori – moniäänisten keskustelujen mahdollistaja, rohkaisija ja tukija. Tausta-ajatuksena oppaalla on: ”Kerro minulle mistä olet kiinnostunut ja minä seuraan sinua. Haluan kuulla ajatuksiasi.” Pyrittäessä näin tukemaan avointa vuorovaikutusta on oltava myös valmiuksia kohdata monenlaisia aiheita ja tunteita.

Rehellinen, rauhallinen läsnäolo luo turvallisen, luottamuksellisen tilan ja mahdollisuuksia osallistua keskusteluun. Monimutkaiset asiat ovat monimutkaisia, samoin niiden selitykset, mutta niitä on mahdollista ja antoisaa pohtia yhdessä. On hyvä olla rehellinen ja sanoa, etten osaa nyt tähän kysymykseen vastata. Samalla kannattaa kysyä, olisiko jollakin läsnäolijoista ajatuksia aiheeseen liittyen.

Kuuntelun ohella kunnioitus on tärkeää. Mahdollisiin provokatiivisiinkin reaktioihin voi kysyä, onko provokatiivisesti reagoineella kenties joku huono kokemus asiasta. Levollinen ”Mikä tässä tilanteessa sai sinut sanomaan noin?” on samoin hyvä kysymys yllättävissä tilanteissa. Se voi auttaa sanoittamaan mihin reaktio liittyy. Ymmärtävä, myötätuntoinen ele tai kommentti, kuten ”olen pahoillani” on myös tärkeä.

Jos ei osaa oikein sanoa mitään asiaan, voi sen hyvin sanoa ääneen: ”Kiitos että kerroit. En tiedä mitä sanoa tähän”. Sanat eivät useinkaan helpota toisen oloa. Yhteyden tunne toiseen helpottaa oloa. Vähemmän sanoja on siten usein parempi.

Jokaisen kokemus on yksilöllinen ja todellinen, emmekä voi olettaa toisesta oikeastaan mitään. Jokainen opastus ja opastuksilla tapahtuvat kohtaamiset ovat ainutlaatuisia, ja siten myös työn rikkaus. Museokierroksilla syntyville keskusteluille on tärkeää antaa tilaa, mutta tulee myös kunnioittaa sitä, etteivät kaikki halua osallistua keskusteluun. Oppaalta ei oleteta terapeutin roolia, mutta toisinaan museokierroksen kohtaamiset voidaan kokea terapeuttisena.

Myös oppaan on pidettävä huolta omasta jaksamisestaan, ja museolla on vastuu oppaittensa työhyvinvoinnista ja jaksamisesta. On tärkeää, että kaikki työntekijät voivat luottamuksellisesti puhua asioista, jotka ovat jääneet kuormittamaan. Tämä koskee yhtä lailla freelancer -asemassa olevia oppaita. Onhan oppaiden tiedossa kenen kanssa puhua, jos opastuksilla syntyy haasteellisia tilanteita? Onhan museolla aikaa kuunnella ja tukea myös oppaita, museon ulospäin näkyviä kasvoja ja yleisöille kantautuvaa ääntä?

 

Karoliina Arola, Hanketuottaja