Olen toiminut oppaana Kaikuu-hankkeessa alusta asti ja hankkeen myötä olen päässyt tarkastelemaan ja kehittämään omaa ammattitaitoani oppaana. Uskon, että hanke edistää ryhmien kielenoppimista ja kotoutumista, mutta samalla myös Kansallisgallerian oppaiden ammattitaitoa ja opastuskäytäntöjä.

Koska hankkeen pääpaino on kielenoppimisessa eikä niinkään taidehistoriallisen tiedon omaksumisessa, minulle oli alusta asti selvää, että minun tulee muuttaa omaa rooliani oppaana Kaikuu-kierroksilla. Useimmat opastukset aikuisryhmien kanssa ovat melko asiapitoisia, jolloin oppaan tietämys ja tiedon jäsentely korostuvat. Tietämyksellä tarkoitan tässä nimenomaan taidehistoriallista ja kulttuurihistoriallista tietämystä, mutta miten roolini tulisi muuttua kierroksella, jonka pääpaino on kielenoppimisessa?

Menin tapaamaan ensimmäistä ryhmää heidän koululleen. Ensimmäisen tapaamisen ideana on kertoa lyhyesti hankkeesta ja tulevista museokäynneistä sekä esittäytyä käyttäen kuvia Ateneumin kokoelmateoksista. Ilokseni huomasin, että ryhmä oli erittäin motivoitunut keskustelemaan taiteesta ja heidän kielitaitonsa oli niin hyvä, että he intoutuivat myös tulkitsemaan kuvia. Kerroin heti aluksi, että hankkeen tarkoituksena on, että he puhuisivat mahdollisimman paljon ja minä olen mukana ihmettelemässä heidän kanssaan ja esittämässä kysymyksiä. Positiiviseksi ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että heidän uteliaisuutensa ja tiedonjanonsa olivat niin suuria, että päädyin vastaamaan heidän kiperiinkin kysymyksiinsä teosten taustoista ja sisällöistä – aivan kuten sunnuntaisella yleisöopastuksella konsanaan.

Kun ryhmä sitten seuraavana päivänä saapui ensimmäiselle vierailulle taidemuseoon, pelkäsin ajautuvani perinteiseen asiantuntijaoppaan rooliin, koska ryhmä janosi tietoa ja taidehistoriasta puhuminen käy minulta luonnostaan. Toivotin ryhmän tervetulleeksi ja painotin vielä kerran, että minua kiinnostaa erityisesti heidän mielipiteensä teoksista, mutta jos jokin mietityttää, niin minulta saa aina kysyä. Lähdimme yhdessä tutustumaan kokoelmanäyttelyyn. Ryhmä oli selvästi innoissaan, mutta hieman jännittynyt kaikesta uudesta näkemästään ja kokemastaan. Minäkin olin innoissani ja jännittynyt uudesta roolistani tutussa ympäristössä.

Alkujännityksen mentyä ohi ryhmäläiset alkoivat kiinnostua yksittäisistä teoksista yleisen kiertelyn sijaan. Löydettiin vanhoja tuttuja, joista oltiin jo puhuttu esittäytymisen yhteydessä koulussa, sekä uusia kiehtovia teoksia, joiden eteen haluttiin pysähtyä. Minäkin sopeuduin uuteen rooliini hämmästyttävän nopeasti. Ohjasin ryhmää hitaasti salista toiseen ja pysähdyin teosten äärelle, joista he olivat kiinnostuneet. Esittelin teoksia tuoden esille teemoja, joista olimme jo koulussa yhdessä puhuneet sekä esitin kysymyksiä, joiden avulla ryhmäläiset pääsivät esittämään omia näkemyksiään. Toiselle museokäynnille jokainen oli valmistellut lyhyen esittelyn valitsemastaan teoksesta. Useimmat valinnat olivat teoksia, jotka muistuttivat kodista ja läheisistä kotimaassa. Suomen taiteen historiasta etsittiin yhtäläisyyksiä omaan historiaan. Työpajassa puolestaan mietittiin omaa tulevaisuutta ja siihen liittyviä toiveita piirtäen ja maalaten. Tulevaisuuden toiveet liittyivät omaan kotiin, perheeseen ja rauhaan – sekä Suomen passiin. Toive kotoutumisesta oli suuri.

Toivon, että kokemus oli yhtä antoisa ryhmälle kuin se oli minulle. Yhdessä käydyt keskustelut tukivat ryhmän suomen kielen oppimista sekä opettivat minulle uuden roolin lisäksi uusia näkökulmia itselleni niin tuttuihin Suomen taiteen klassikkoteoksiin.

 

Anna, Ateneumin opas